tiistai 6. syyskuuta 2011 0:44
tämä on niitä öitä kun tahtoisin vain istua takapihalla peiton sisässä koko yön viinipullon kanssa ja vaikka sanelukoneen ja oman mielen ja vain istua istua ja kuunnella yötä ja hengittää sen kosteutta ja haistella sen tuoksuja ja katsella tähtiä ja ohilipuvia autoja ja ajatella kaikki syksyn ajatukset. ja tiedättekö mitä syksyssä eniten aina odotan? näitä kirpeitä öitä ja aamuja ja syksyn tuoksua. tuoksua, jota kuoleva maa henkii ihosoluistaan, jossa tuoksuu öiden pimeneminen ja sade, etanat ja punastuvat pihlajanmarjat, hiljenevät mielet ja uudet alut. LOVE THAT SMELL.
syksyisin aina elämä haparoi kohti uusia alkuja.
joskus pettymysten kautta. "ehkä on parempi näin, ehkä tämän kuului mennä tällä lailla". vai pitäisikö vaan jättää spekulointi ja hopeareunuksen tähyily ja vaan elää eteenpäin? uuteen huomisiin, uusiin tyrmäyksiin, uusiin mahdollisuuksiin. ja lätäköt, mikä hinnoittelematon onnellistumiskimara! saappaat jalkaan ja hypsis hei, senku loiskuttelee murheensa raparoiskeina muiden kintuille ja tien nuoltavaksi! miksei kukaan ole tehnyt kirjaa niistä kaikista pikkuasioista, jotka voi pelastaa ihmisen päivän {elämän}? vai onko. vai pitäiskö itse kirjoittaa sellainen. taskumalli, joka kulkis aina mukana. kun epätoivo on vaarassa nielaista, niin sit vaan avais kirjan ja löytäis uuden väylän takas merkityksellisen elämän raiteille.
mniih se vain on. ihmiset on taipuvaisia mieltämään, että isot asiat ovat onnellisuuden takana. vaikka todellisuudessa <tietyst kun sul on jotain päälläs, jotain mis nukkua ja jotain mitä laittaa suuhun ja jotain mihin uskoa> ne pikkuruisimmat asiat voi olla niitä, jotka pursottaa sun sisuksiin voimaa elää huomiseen. ihmisillä ei vaan tahdo olla aikaa pysähtyä ja huomata, lapsen naurua tai tienvarren kylttiä, joka kiittää, että ajoit hiljaa.
because i just love autumn and little things,
kisses,
A.
ps. tietyst onhan mulla tämä. pitäis taas kaivaa se esiin ja laukkuun mukaan arjen matkoille.
 |
| Barbara Ann Kipfer |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti