NELSON MANDELA JA TURLUTIINIT JA BANAANIKÄRPÄSET JA SATEINEN LOKAKUUN MAANANTAI.

katson ulos ikkunasta ja mietin, kuinka tässä näin kävikään.
sade nuolee ikkunanpieliä ja pihakoivutkin ovat jo antautuneet syksyn kurittomiin käsiin. tip tip tip.

suunnittelen varastonsiivousrulianssia ja juon yrttiteetä ja kaipaan lapsuuden Turlutiini-kirjoja. pienet miehet asuvat puussa. tällä säällä tässä syksyssä voisinpa olla peukaloliisa ja piillä raparperin lehden alla. kanssani siilit ja etanat ja karvamdot.

kuka keksi byrokratian. sanakin niin ruma, kuin se tulisi ulos oksennuksen saattelemana. paperisotaa..
pidin enemmän siitä lapsuuden versiosta.

mikä on kun tapan koristepaprikankin.
kissa sentään vielä elossa.
nämä sormet eivät enää pysy käsissä.
vai luonteestako sekin riippuu.

kello tikittää ja autot ajelee vesi renkaissa uhisten. tik tik tik. swasshh.
minä yksin ja musta naiseni Claudine.
ei turhia puhu. voisinpa itsekin seisahtua vuodeksi tai kahdeksi.

juon sadonkorjuumukista ja Nelson Mandelan silmät tuijottavat kattoani. banaanikärpästen vallankumous. mistä niitä oikein sikiää. ennen eivät viihtyneet edes kompostissani.

pilvet norkuavat alhaalla. sataa sataa. sataa..
kissat piiloutuvat sängyn alle lokakuuta piiloon ja laululinnut ovat lähteneet. pihalla ei kuulu kuin laitapuolisten laulut lauantaisin.


lokakuusta.
Ame.