en osaa sanoa mitään kaunista.
olen aivan kalmea ja veltto, unettomuudesta ja surusta ja raivosta. kerrankin aurinko paistaisi kauniisti mutta sen säteet tuntuvat nyt viilaavan lihaani kuin lasersäde.
kynsieni alla vielä lojuu kuoleman haju.
kolme pientä kissanpoikaa eivät nähneet elämää kohdunsuun tällä puolen. kaikista elvytysyrityksistä huolimatta emme saaneet heihin elämän henkäystä aikaiseksi.
tämä teksti on siis omistettu noille kolmelle, ennen aikojaan poismenneille, kolmelle pienelle muskettisoturillemme.
olisin tahtonut ikuistaa heidät kolme vierekkäin kuvaan, mutta ehkä en kajoa noihin pieniin velttoihin raatoihin.
uskoni taisi väljähtää tuon elämän mukana joka heistä kaikkosi.
voitte ehkä kuvitella, mitä on pitää toinen toisensa jälkeen kolmea pientä elämän ihmettä kämmenillään, uskoen ja toivoen ja elämää peukaloilla varovasti rintarottinkeihinsa pumpaten, puhaltaen pieniin kitoihin ja tuntien miten loppukin lämpö pakenee iholta.
"kuolema on viimeinen vihollinen". totta vieköön.
saimmepahan ainakin pienen hedelmäpussin täyteen, ja kunniallinen hautaus odottaa toimitustaan.
hyvästi, pikkuiset.<3
- -
surun survomana,
A.
ps. yksi sitkeä urholainen jäi kyllä eloonkin! hänestä lisää sitten myöhemmin. yritämme iloita nyt siitä, mitä saimme ja mitä meille annettiin. vaikka suru on kyll' voimakas herra.
