03/12/2012 01.23.

"iivninkiä".

kello kuroo aikaansa umpeen pitkin yön hikistä hipiää.
joku onneton on uskaltautunut liikenteeseen.
-17°C. huhh. Pakkasherra panee parastaan.
kovat pöytään heti joulukuun alussa.

Ikean esanssiherukanhajuinen pottakynttilä lymyää siskoltani perimälläni vanhalla sähkönsinisellä sohvapöydällä. koko talo nukkuu. Francis kavahtaa unestaan, haistaa läpi villaisten unten kerrosten kai kalskean epätoivoni. hyppää sohvalle, hilautuu kiinni ihoon. kuinka monesti olen haudannut epätoivotun Pahan Olon ja suolanmakuiset kyyneleet sen pehmoiseen pitkään turkkiin. "maailman ja ihmisen väliin tarvitaan jotain pehmeää", sanoi se mainos joskus.

tänään mietin,
että jospa onneni onkin vain kiinni siitä,
että soisin itselleni luvan olla onnellinen?

mutta Depression is so much more safe.
pudotus ei satu, kun putoan matalammalta (aina vain alemmas, tosin). 
kun jokatapauksessa putoan.
Masennus on kuin se kissan turkki.
vastustamaton,
            tavallaan.


en uneennu.
Ketipinorin pariskunta taisi unohtua jonnekin Vatsalaukkuni auloihin tai Suolten käytäville juttusille herra Doximed'in kanssa. ovathan he sentään samaa ammattikuntaa. sama missio - tervehdyttää ihmispoloista.
mätää poskionteloissa ja mätää Sielussa.


minun rakkaihini Brida on äitin luona.
äiti sanoi sen auttavan hänen eroahdistukseen ja aistivan herkästi ihmisen tunnetiloja. ja tässä huoneitossa nyt riitää tunkua muutenkin.. Greta pienokaisineen ja kaikki (mieleni) Yölliset Vieraat.
kaipaan sitä silti.
kiinnyn lujemmin kissaani kuin Ihmiseen.
mutta Brida onkin poikkeustapaus.
se lukee ihmisen sielua kuin avointa eeposta,
on hankala ehkä, mutta.. i still miss Her.


kuinka kauan voi sitruunan siivua lilluttaa eri lasillisissa vettä, ja silti luulla maistavansa sen maun hitusen vedessä?
päivän? kaksi päivää? viikon?


kuinka kauan voi Ihmistä lilluttaa pahassa maailmassa, kunnes se menettää makunsa tyystin?




synkkyyden yölliseltä istunnolta,

XX
Amé(eba).