vaikka niin pitkään on pitänyt sanoa yhtä ja toista,
yhtäkkiä, kun olen tässä, en enää saa sanoja löytymään..
"Mitä sanoille on tapahtunut, kun ne eivät enää
tarkoita mitä sanovat?" Claes Andersson
kevät -nyt kai sen voi jo melkein sanoa-
tyrkyttää itseään jo miltei joka kadunkulmassa.
minä vain en tiedä, mitä sille(kään) sanoisin.
"Tervetuloa?"
yritän kyllä niin kovasti ja ihan vilpittömästikin.
ostin tukuittain siemenpusseja ja aion viherpeukaloitua ja kasvattaa kokonaisen metsän pihatilkulleni.
(tiedättehän, sellaisen sarjakuvamaisen ilmiön: naapuroiden pihoilla pallogrillit ja baden-badenit ja minun pihallani sankka läpitunkematon pimeä kuusimetsä, haha.)
selaan maanisena kevätvaatekuvastoja ja ruksin kaikki, mikä tekisi arjestani täydellistä (täydellisen trendikästä ja virtaviivaista).
yön pikkutunnit ruuhkaudun netissä hamuten halvimpia pariisinlähtöjä (joihin siippani ei kuitenkaan koskaan anna siunastaan.) lyöttäydyn kaupungin edistyksellisimmän kuntosalin jäseneksi. intoudun taas hifistelemään ruoka-aineilla ja valmistelen korkeimman luokan gourmet rawfoodherkkuja..
silti hiljalleen olen huomaavinani, miten musta väri kohisee vuolaana kevätpurona takaisin ihonpinnan alle ja eräänlainen psyykkinen takatalvi valtaa mieleni.
yöllä herään ja huomaan, että minun puoleni sängystä on tyhjä.
lähden etsimään ja löydän itseni vessan lattialta pohtimasta, pelosta väreillen, että näinköhän se Iso Paha palaa varpaankynsien alta ennen aamun valkenemista ja sukeltaa nahan alle kuin iljakkain iilimato ikään.
-- well, go and see.
ja tiedättekö mikä keljuttaa kaikkein eniten?
se, miten ihmiset kehottavat "järkeistämään" elämääni.
typerä ajatus koko järkeistäminen. miten järkeistää elämää, jossa mikään ei meinaa tuntua miltään? eikö sitä pitäisi ensisijaisesti yrittää tunteistaa?
tunteistettua viikkoa,
XOXO
Aml.
 |
| Eräänä yönä Utö'ssä 2012. Taivaanrannassa ratsastamaan lähteneet valonlähteet, punainen piru ja jänöjussi ja perässähiihtäjä taivaankannesta langanpäässä roikkuva tipu. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti