viime aikoina olen kokenut kaksi kovin yllättävää ja hämmentävää uudehkoa tunneryöpsäkettä.
toinen on niin merkillinen ja fyysinen ja nolohko ettei sitä voi tässä sanoiksi pukea.
toisen koin äsken.
äitini toi minulle joku päivä sitten ikivanhan runokirjani (jonka hän on alkutekstin mukaan antanut minulle vuonna 1997 voitettuani "kolmannen palkinnon runokilpailussa"). jokin kumma nostalginen tunnemelska kimposi muistoihini selatessani pian parin vuosikymmenen takaisia tarinanalkujani (joista ensimmäiset ovat otsikoitu "Karhut luolassa" ja "Marjametsä!!" - ja joista, uudemmistakin, valtaosa on jäänyt kesken ensimmäisten virkkeiden jäljiltä.. ja joista yksi on otsikoitu "Mitä minä rakastan?" eikä siihen ole muuta tekstiä kuin alku: "Minä rakastan Jeesusta" -ei edes pistettä, hehe) Lisäksi luin kymmenen vuoden takaista historian tutkielmaani ja siitä saatua palautetta (jonka antanut opettaja kuoli taannoin) ja tämä alaraajoja kihelmöivä huimaava tunnekohina sen kun syveni.
ja jossain lihakerrosten ja arpien ja surkastuneiden toiveiden alla,
hiipii esiin usko.
usko itseeni.
että jospa sittenkin?
minusta olisi joskus tähän.
johonkin. -
olen pudota tuolilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti