OODI HULLUUDELLE.

"miksi elämä on niin vaikeaa?"

tiedän että loppujen lopuksi kyse on ennen muuta piintyneistä ja muutettavista henkilökohtaisista asioiden katsontakannoista, mutta..

samalla jotenkin viihdyn paremmin "kun kaikki on huonosti".

lievä ahdistus voi olla sairaalla tavalla nautinnollista.

tapaan ihmisiä, joista haluan enemmän tai joita en halua laisinkaan. pelolla odottelen äitini koetuloksia. syön kakkaa ja vihaan siksi itseäni. haaveilen kehoni sutkeaksi lempivästä paastosta tai yliraskaasta urheilusta, jolla päivästä toiseen voisin piiskuroida itseäni ja kokea mielihyvän tunnetta, joka kihisee kropassa ylimaallisten ponnistusten jälkeen. haluan nuolla suolaa maasta ja maata jään päällä ja pitää kuumaa kananmunaa vatsani päällä. aamuisin herään hiessä ja keuhkot pakahtuen kuivaan huoneilmaan ja inhon ja järkytyksen ja uteliaisuuden synnyttämiin unikuviini. upottaudun elokuvien maailmaan ja annan ahdistuksen yltyä. olisi ideaalin systemaattista ja kognitiivistä ruveta spekuloimaan miksi koen näin, mutta se on yhdentekevää. joskus kaipaan maailmaa, jossa millään ei olisi seuraamuksia. joskus pelkään että kaikki tämä itsesäätely ja pidättyminen ja suorittaminen näivettävät minut. olisihan se helpompaa, jos yleisestikään ei millään olisi Väliä. jos yleisesti kellään ei olisi tunteita, moraalia, mitään estoja. tämä Väli kuitenkin on ja sotkee pakkaa. hamuan anarkiaa mutten Heidän tavallaan. haluan paremman ja selkeämmän mielen (ja maailman). väistämättä huomaan toistuvasti paheksuvani kaikkia muita. mitä heillä muka on? paheksun sitä tyhjyyttä, jota kaikkialla näen. normaaliutta. jospa sitten olen niitä luovia ihmisiä, jotka on kiedottu mielenhataruuden kurimukseen? näen kaikessa jotain ja se syö ja rikkoo ja riuduttaa ..ja tuo elämää.

olen siis hullu. haluan elää elämääni kuin ikuista loppumatonta performanssia. mikä siinä on väärää? holtittomuus. sitä ei siedetä ja hyväksytä. aikuinen ihminen ei saa olla villi ja 'out of the box'-ajatteleva weirdo, sillä se on vastuutonta ja pelottavaa. bullshit! väitän, että ellei valtaosa aikuispuolen kansalaisista menettäisi lapsenmieltään ja kykyä nähdä asiat keskivertoa hullunkurisemmin ja luovemmin, maailma olisi jo ison piirun verran houkuttelevampi paikka kyteä eikä radiossa tarvitsisi kuuluttaa, että kadulla on nähty hymyilevä vastaantulija. tämä on silti turhaa toiveajattelua, mutta aion silti pitää (seko)pääni ja olla alistumatta tyhjiin kirjoittamattomiin sääntöihin ja skenaarioihin, silläkin uhalla, että jään tällaiseksi, enkä ikinä opi olemaan muiden mieleen.

älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. vaikka jollain kierolla tavalla nautin kituessani ahdistuneisuudessani ja pakkomielteissäni, niin on tässä koko lystissä toki jotain, minkä jättäisin poiskin (harmi kun sitä ei voi koota kuin lautastaan lounasbuffetissa, tässä on otettava koko paketti). kuten ainainen riittämättömyyden ja syyllisyyden tunne. soisin olevani ennemmin aavistuksen terveemmän itsetunnon omaava hullu. 

mielestäni ihmisen on yritettävä tulla toimeen sillä mitä tai mikä on. jos silmieni takana nirskuukin iso tumma Paha, tunne tai se sellainen ilmassa vellova vuorenjärkäle kuten elokuvissa, niin olkoon. parhaani mukaan yritän imeä siitä voimaa (ja voimaahan siinä on! kyse on vain uudelleenkanavoimisesta) ja milloin onnistun milloin en. se on käytännössä kuin syöpä. mielessä, ajatuksissa, peilikuvassa.

aion olla urhoollinen. tahdon selviytyä ilman lääkkeitä ("ilman kemikaaleja mies osoittaa"). ja olkoonkin että pidätte minua hulluna (sitä tuskin voimme enää välttää), olen Silti yleensä niiden puolella, jotka sitten lähtevätkin oman käden teitse. eivät he minun mielestäni ole luovuttajia. he kulkivat tiensä päähän ja ovat kyllä Hänen muistissaan. minusta se ei ole raukkamaista, vaan vaatii äärimmäistä voimaa (jota minulla ei ole).

en silti väitä, etteikö tämä sattuisi pirusti. viihdytän itseäni kuvittelemalla, ettei ehkä vanhoja vanhempiani ollut tarkoitettu siittämään enää lasta tänne auringon alle. ehkä siitä isän materiaalista oli kulunut viimeinen käyttöpäivä umpeen ja niinpä minun aivoistani tuli tällaiset ja minulla on puutteellinen kyky suodattaa mitään ja kokea olemistani mielekkääksi (tai sitten olen liiankin herkkä tänne, en osaa päättää kummasta se johtuu).

oli miten oli, helpompaa olisi että asiat olisivat muulla tavoin. silti päätin, että hitot, katkeraksi en rupea! otan kaiken paskan kykyjeni mukaan kiitollisena vastaan, sillä ilman tätä, en olisi tullut näinkään vahvaksi (ja todennäköisesti vihaisin loppupeleissä itseäni silti enemmän). ja onhan tämä kaikki tuonut melko lailla uutta perspektiiviä asioihin, koko elämään.

joo, että hulluja ollaan, mutta aina kun pahin kiristys ja kipu ja taonta ja vapina lakkaa, voin hetken hengittää puhtaampaan sieluun.

kiitos.