tänään tein historiaa, kun olin elämäni ensimmäisellä varsinaisella keikalla, kuuntelemassa Jarkko Martikaista soolona. (ja Kanerva emännöi!)
Teatteri Vantaan Silkkisalissa koin unohtumattomia hetkiä, intensiivistä tunnelmaa ja hienoisia läikähdyksiä sielussa,
mitä musiikki nyt itse kullekin teettää.
mies ja kitara
lasissa sherryä
tiilistä seinät
ilmassa savua ja valonhäilyjä
laulua ja soitantaa
- hiljalleen elämän virittymistä vielä talvesta kohmeisiin luihini.
mieleen palaa ne taiteilijaillat
siellä yksiössä
sen hetken kun asuin yksin
aina tuntui sataneen, ainakin näin muistikuvissani
(kaivan ne kuvat vielä esille joskus)
valvoin öitä radan varrella ja kuuntelin kuudennen kerroksen taivaassa
junien kolketta
ja sateen surusoitantaa maan posken pientareella
se sellainen Nostalgia, joka
toisinaan hipoo aivokarmeja
ja nostattaa käsikarvat.
mietin myös kaikkia niitä huulia jotka jäivät suutelematta,
kissoja, joita en haudannut,
liian kilttiä äitiäni,
miksen omista venettä,
miksi talvi on murhaa,
ja rakkaus niin vaikeaa.
xo
A.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti