on tullut aika.
toivottaa jokasyksyinen arkkiviholliseni kaamosväsymys paikalle.
hiljaa se hiipi selän taa,
avasi vetoketjun ja kapusi nahasta sisään selkäytimeen kiinni.
siellä se nyt istuu ja pysyy.
tähän lainaan rakkaan ystäväni blogitekstiä, sillä hän, niin sanoakseni, osui naulan kantaan. (itse suosin peukaloa)
"Ensin tuli se jatkuva väsymys, joka ei hälvennyt nukkumalla. Viikkoon alkoi hiipiä päiviä, joina pää on niin sankassa sumussa, että välillä jo pelkää pyörtyvänsä otsalohko edellä kahvikuppiin. Älä kupsahda tähän, jooko, mieluummin kaikessa hiljaisuudessa oman työpöydän alle, niin ettei kenellekään vaan tule paha mieli.
Väsymys valui jalkoihin ja käsiin niinkuin sementti. Kahvikuppi muuttui liian raskaaksi nostaa yhdellä kädellä. Täytyi varmuudeksi pitää kiinni kahdella, ettei tipu. Kädet tulivat niin jännittyneiksi, että välillä oli pakko laskea veitsi ja haarukka alas holtittaman vapinan estämiseksi.
Yhtenä aamuna tuijotin itseäni kulmakynä kädessä peilistä ja tunsin vain, miten en jaksa. En jaksa, en jaksa, en jaksa. En jaksa piirtää itselleni kulmakarvoja ja silmiä, astua kynnyksen yli ja alkaa muodostaa sanoja. Kaikki tuntui liian vaikealta. Istuin lattialla ja itkin, että joko taas."
näin sitä mennään.
huhtikuuta odotellen.
hiljaa,
nautinnollisesti kituen.
xoxo
Ai.
 |
| minulla on joku kumma hinku aina kuvata veden liepeillä töröttäviä kukkia lähietäisyydeltä. tämä oli täällä jo ennen, mutta pidän siitä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti